keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Valmis







Jyväskylän yliopisto lähetti tämän pöllön ja viralliset todistukset suoritetusta tutkinnosta.

Tämä tarina päättyy nyt tähän. Pöllön toisella puolella lukee kuitenkin: "Kiitos ja menestystä maisteriopintoihisi!"

Ai, että nyt kutkuttaa...

Palaan tänne jos kerrottavaa on, näkyypähän.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Lähetin tutkintohakemuksen

Tänään lähetin hakemuksen humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnosta. Vielä perjantai-illalla lähetin tiedekuntaan todistukset suorittamistani kieliopinnoista, sillä jostain syystä en onnistunut ensimmäisellä lähetyksellä todistamaan niitä tarpeeksi. En siltikään, vaikka minulla on kielikeskuksen päätös siitä, että Turussa suorittamani opinnot hyväksytään Jyväskylässä.

Ehkä lähetin aluksi jonkun väärän paperin ja mitäpä sillä enää on väliä. Tänään kuitenkin opintosuoritusotteeni oli päivittynyt ajan tasalle eli siihen malliin, että minulla on 183 opintopistettä ja oikeus hakea tutkintoa.

Hakemuksen teko oli helppoa, tein sen sähköisesti Korpissa. Nyt sitten vain odotan päätöstä.

Kun aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa, en tiennyt tämän päättyvän tutkintoon. En kai edes tiennyt, että avoimen väylän kautta on mahdollista opiskella näinkin pitkälle. Aloin vain opiskella aikuiskasvatustiedettä syistä, joita en enää jaksa muistaa. Nyt kuitenkin näen, että kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut hyödyllistä ja kaikesta huolimatta myös johdonmukaista. Elämässä menee usein näin, ainakin minulla on mennyt.

Opiskelutaipaleellani ei edes ole mitään harhapolkuja. Perusopinnot aikuiskasvatustieteestä, suomen kielestä, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Kirjoittamisen aineopinnot. Pakolliset kieli- ja viestintäopinnot. 183 op. Siinä kaikki.

Juuri nyt minusta tuntuu, etten kykenisi opiskelemaan yhtään mitään. Luin iltalehdestä, että minulla on aivojumi. Tai ei siellä kirjaimellisesti niin  sanottu, minä tulkitsin sen niin ja sitä se on.

Aivojumi. Se on vakavaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Maturiteetti hyväksyttiin

Hyväksyttiin se, vaikka otsikko jäi tekemättä. Arviointi valmistui nopeasti, kiitos siitä.

Tänään kokosin kaikki todistukseni suoritetuista opinnoista ja yritin sitten selvittää, minne niitä pitää lähettää, jotta yliopiston opintosuoritusotteeni saataisiin ajan tasalle ja pääsisin anomaan tutkintoa.

Skannasin todistukset ja kun löysin mielestäni sopivan osoitteen, pistin menemään. En silti ole yhtään varma, että tein oikein, mutta kaipa vastaanottaja sen kertoo.

Tässä alkaa ihan tosissaan häämöttää yhden opiskelutaipaleen päätepiste. Ei nyt vielä kuitenkaan sanota hyvästejä, odotetaan vielä tutkintoa.

Minulla on muuten edelleen ne kaksi käsikirjoitusta yhdessä kustantamossa, josta en ole saanut vastausta. Kun käsikirjoitusten lähettämisestä on kulunut jo puolitoista vuotta en enää usko, että mitään vastausta edes tulee. Varsinkin nyt, kun luin Hannu Mäkelän oivallisen Otavan aika -kirjan, siinä nimittäin annetaan todella synkkä kuva mitä tulee tavallisten ihmisten mahdollisuuksiin saada kirjoja julki.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Maturiteetti on tehty -ainakin kertaalleen

Palasin äsken Jyväskylästä, jossa kävin yliopistolla tekemässä maturiteetin eli kypsyyskokeen.

Löysin helposti oikean salin mutta en tietenkään ottanut mitään riskejä asian suhteen: olin oven takana puolitoista tuntia ennen sen aukeamista.

Aihe, jonka omasta kirjekuorestani löysin, kuului. "Kirsti Ellilän kirjailijantie". Kandidaatintyössäni haastattelin Ellilää.

Tehtävä oli helppo ja sain aika nopeasti konseptin täyteen viimeistä ruutua myöten. Harmi vain, että kun sitten lähdin pois ja kävelin taas kohti keskustaa, tajusin, etten laittanut kirjoitelmaani otsikkoa. Maturiteettiohjeiden ensimmäinen kohta taitaa koskea hyvää otsikointia.

Perästä kuuluu. Jyväskylän-reissu oli muutenkin vähän epäonninen, sillä taidan olla hiukan kipeä. Siellä kalliissa hotellihuoneessa, josta aiemmin kerroin, hikoilin, palelin, valvoin ja odotin tuskaisesti aamua päästäkseni pois. Ei ollut yhtään kivaa.

Jyväskylässä on muuten silmiinpistävän paljon katujuoppoja. Aamulla, kymmenen maissa näin esimerkiksi kävelykadulla kolme nuorta miestä tai lähes vielä poikaa selkeästi juovuksissa kaljakantamusten kanssa. Nuorukaiset eivät näyttäneet miltään pitkäksi venähtäneistä opiskelijabileistä tulevilta humanisteilta vaan ihan alan miehiltä.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jyväskylän yöt ovat kalliita

Viimeiset puolitoista tuntia yritin varata itselleni hotellihuonetta Jyväskylästä syyskuussa. Lopulta onnistuin - kai - ja varasin huoneen, jota ensin pidin ihan liian kalliina ja sitten olin onnellinen, kun sain sentään sen enkä niitä muita ihan hirveän kalliita.

Miten niin jotkut muutkin haluavat jyväskyläläishotelliin juuri tuolloin?

Menen nyt lopultakin suorittamaan puuttuvan maturiteetin. Sain toimeksi ottaa selvää, miten se tapahtuu ja vaikka en vielä ole onnistunut ilmoittautumaan ko. tilaisuuteen, olen kuitenkin varmistanut mahdollisuuteni olla ajoissa paikalla. Ai niin, junaliput...

On kulunut reilusti yli vuosi siitä, kun kandidaatintyöni hyväksyttiin. En silti olisi voinut tehdä mitään nopeammin kun kerran viimeinen kielikurssi oli vuosi sitten suorittamatta. Suunnitelkaa, ihmiset, huolellisesti opintojenne aikataulu jos teillä on joku tavoitepäivämäärä!

En siis ole myöhästynyt enkä ollut saamaton, tiedekunnan syksyn ensimmäinen tenttipäivä todella on ensimmäinen mahdollinen ajankohta maturiteettini suorittamiseen. Sitä varten oli nyt varattava sänky, jossa makaaminen maksaa minulle 143 euroa. Toivottavasti tulee uni.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Ajatuksia unelmahommista

Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan "Unelmahommissa, tee itsellesi työ siitä mistä pidät". Kirjoittajat ovat suosittuja bloggareita, toimittajia, matkaoppaita ja mitä vielä, monen toimen naisia kuitenkin.

Sille, joka vasta miettii blogin pitämistä tai haikailee uuden uran perään, kirja antanee paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. Minulle ei, minä olen näköjään elänyt aina Rämön ja Valtarin oppien mukaan vaikka en ole sitä ajatellut sen kummemmin. Tarkoitan sitä, että olen suurimmaksi osaksi itse määritellyt työaikani ja tapani tehdä työtä. Säännöllinen kahdeksan tunnin työpäivä ei ole koskaan houkutellut.

Rämö ja Valtari antavat selkeitä ohjeita siihen, miten blogilla voi ansaita rahaa. He vakuuttavat, että kaupallinen yhteistyö ei horjuta sananvapautta eikä vaikuta heidän mielipiteisiinsä. En voi millään uskoa sitä. Tämän takia en usko itse kykeneväni kaupalliseen yhteistyöhön, vaikka joku sitä ehdottaisikin. Se, että joku maksaisi minulle siitä, että omalla nimelläni ja naamallani kirjoittaisin sen jonkun tuotteista - väkisinkin vähintään suopeasti - tuntuu alentavalta. En tiedä, miksi tämä tuntuu ajatuksena pahemmalta kun oma blogi on kyseessä kuin silloin, kun kirjoitan suopeita kirjoituksia johonkin lehteen.

Jos tämä nyt näyttää asettumiselta moraalisesti jonkun yläpuolelle, ei voi mitään. Liekö tässä moraalilla mitään tekemistä.










tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pääsin yliopistoon

Vahvistin hetki sitten, että otan vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, kirjoittamisen kandidaattiohjelmassa. Nyt olen vihdoin "oikea" yliopisto-opiskelija. Tosin opinnot on jo tehty, eikä iloiseen opiskelijaelämääni kuulune muuta kuin maturiteetin suorittaminen. Odotan seuraavaksi ohjeita sen suhteen.

En osannut edes jännittää opiskelijavalintojen tuloksia, niin varma olin omasta pääsystäni. Miksi minua ei olisi hyväksytty, kun kerran olen jo kaiken tehnyt parhaani mukaan enkä edes ihan huonosti?

Onnea kaikille muille uusille yliopisto-opiskelijoille! Ja jos paikka ei auennut, niin ei muuta kuin yritätte sisukkaasti uudestaan ensi vuonna.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Eino Leinon elämäkerta

Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.

Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.

Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.

Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.

Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.

Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.

Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?

Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?

  

torstai 18. toukokuuta 2017

En ymmärrä

Tunnen itseni usein tyhmäksi. Asialle on perusteita, en ymmärrä asioita, vaikka yritän kovin. Pelkään, että jonain päiväni tyhmyyteni paljastuu vaikka voi olla, että se on jo kaikkien tiedossa.

Erikoisen tyhmäksi koen itseni silloin kun yritän ymmärtää lehdistötiedotteita. Ei aina, usein tiedotteet ovat ammattilaisen tekemiä, selkeästi kirjoitettuja. Mutta toisinaan ne kertovat asioista, joilla ei tunnu olevan kovin paljon tekemistä niiden asioiden kanssa joiden pariin olen luullut joutuneeni.

Esimerkki. Olin muutama päivä sitten tiedotustilaisuudessa. Tilaisuutta edelsi saamani tiedote. Siinä kerrottiin, että po. tilaisuus on, mutta ei varsinaisesti sitä, mitä tilaisuudessa tehdään. Kun nyt ajattelen asiaa ymmärrän - hitaasti - että tiedottaja itse tiesi hyvin, mistä on kyse ja oletti muidenkin tietävän. Ehkä hän sen takia jätti myös yhteystietonsa pois tiedotteesta, ettei kukaan kysele.

Olin siis infossa vaikka en tiennyt, miksi. Lähtiessäni en ollut juuri viisaampi. Tunsin itseni kovin tyhmäksi. Hävetti.

Kyllä minä siitä jutun kirjoitin, siitä asiasta. Vähäisellä ymmärryksellä.

En ole koskaan halunnut tiedottajaksi. En pystyisi nukkumaan, pelkäisin yökaudet, etten kykene kertomaan oikeita tietoja. Tiedottajaan pitää voida luottaa.

Luovien kirjoittajien ei varmaan pitäisi ryhtyä tiedottajiksi. Se työ sopinee enemmän kirjanpitäjäihmisille, tarkoille ja säntillisille. Tiedotteisiin ei kaivata kielikuvia.

Mutta mitä tehdään tyhmyyden kanssa?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kallas-elämäkerta on luettu

Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.

Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.

En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.

Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.

Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.

Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.

Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.

Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kallas-asioilla taas kerran

Olin eilen - sain olla! - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa todistamassa Aino Kallaksen elämäkerran julkaisua. FT Silja Vuorikuru on saanut monen vuoden työn valmiiksi ja yksi kappale tuota arvokasta teosta on nyt minun sängylläni odottamassa, että pääsen kohta jatkamaan siitä, mihin eilen jäin.

Aino Kallaksesta, hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu paljon ja olen lukenut sen kaiken monta kertaa. Tuntuu tosi hienolta että nyt on jotain uutta luettavaa, olkoonkin, että tapahtumat ovat suurelta osin tuttuja.


Kuvassa Vuorikuru kirjoittaa omistuskirjoitusta minun kirjaani. SKS:n sali oli muuten ihan täynnä, vaikka kuvasta ehkä saa sen käsityksen, ettei ollut.

Luin kirjaa koko junamatkan Helsingistä Turkuun, vaikka se tuntui vähän tuhlaukselta. Kun saa jotain hartaasti odotettua vihdoin käsiinsä, siitä pitäisi nauttia vain hyvin valmistautuneena, kaikessa rauhassa.

En osaa vielä sanoa elämäkerrasta muuta kuin että se on tähän asti mielenkiintoinen ja huolella tehty. Hieno lisä Kallas-kokoelmaan.  

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kädenjälkiä

Oman kirjoittajakurssini viimeinen kokoontuminen oli tänään. Kansalaisopiston kevät on taas sujahtanut tosi nopeasti, vuosi vuodelta nopeammin.

Torstain kurssi - olen siis opettajana siellä - on ainoa säännöllinen asia minun työelämässäni. Olen kiintynyt kurssilaisiini (joo tiedän, ei pitäisi) ja kurssin pitäminen on aina mukavaa. Silti huomaan, että säännöllisesti toistuva mikä tahansa on vähän ahdistavaa. Tykkään enemmän elämästäni kun en tiedä aikataulujani kovin pitkälle eteenpäin.

Olisi silti mukavaa, jos aika tuntuisi olevan hallussa. Ihan liikaa menee aikaa johonkin, josta ei saa mitään, ei henkistä eikä aineellista pääomaa eikä edes iloa. Johonkin kummaan puuhasteluun.

Yhä useammin mietin, miten hienoa olisi aloittaa jokin vaativa työ ja saada se kunnialla päätökseen. Enkä tarkoita nyt kirjan kirjoittamista, vaan jotain muuta. Esimerkiksi ryijyn tekoa. Haluaisin tehdä jonkun julmetun hienon käsityön, jättää näkyvän jäljen siitä, että minä olen ollut täällä.

Kumpi on helpompaa, kirjoittaa kirja vai tehdä ryijy?

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hankalat haastateltavat

Nuorena toimittajanalkuna päätin, etten ikinä tule ylimieliseksi ja ilkeäksi. Tämä johtui siitä, että törmäsin muutamiin kovasti arvonsa tunteviin vanhempiin naistoimittajiin, jotka tietysti suhtautuivat minuun kuin olisin hupaisa ja mennen tullen ylikäveltävä pikku anekdootti heidän suurenmoisessa elämässään. Jos sitäkään.

Nyt voin sanoa, että olen pysynyt päätöksessäni. En ole ylimielinen enkä ilkeä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut ihmiset minua joskus ärsyttäisi oikein raskaimman jälkeen. Jotkut haastateltavat ovat kerta kaikkiaan hankalia.

Ehkä 98 prosentissa jutuntekoja kaikki menee hyvin, kaikille jää hyvä mieli.

Sitten ovat ne loput.

Ne, jotka tahtovat "oikovedoksia" ja kuvittelevat, että heillä on oikeus kirjoittaa juttu uudestaan otsikkoa myöten. Pahimpia ovat ne, jotka luulevat olevansa armoitettuja kirjoittajia ja "korjaavat" kieliasua päin persettä.

Ne, jotka tahtovat nähdä myös valokuvat ja kuvittelevat, että heillä on oikeus päättää, mitkä kuvat jutun yhteyteen laitetaan.

Haastateltavat, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja ja asian vierestä. Raskasta porukkaa.

Haastateltavien puolisot, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja, eivätkä anna haastateltavan itsensä sanoa mitään. Olen törmännyt näihin neljänkymmenen vuoden aikana vain kolme kertaa, mutta en unohda tapauksia ikinä. On äärimmäisen piinallista nähdä, miten se, jota olen tullut haastattelemaan, häpeää ja kiemurtelee, kiristelee hampaitaan ja punoittaa kun se, jota ei ole tultu haastattelemaan mutta joka siitä huolimatta on kaiken aikaa suuna päänä, selostaa toisen asioita kuin omiaan. Kaksi näistä kammotuksista oli naisia, yksi mies. Säälin heidän puolisoitaan.

Mustasukkaiset naiset. Ihan totta. Joskus olen aistinut heti, kun tulen haastattelupaikan pihalle, että siellä hallitsee nainen, joka ei päästä ketään reviirilleen. Se, että olen tullut haastattelemaan naisen miestä jostain asiallisesta asiasta, ei auta. Nainen vihaa minua heti. Tämä on johtanut jopa siihen, että juttu on jäänyt julkaisematta. Onneksi tämä on hyvin harvinaista. Ja sekin on sanottava, että kaikista niistä miehistä, tuhansista, joita olen haastatellut, voisin kuvitella jotain muuta kuin haastateltavan vain - ööh - voinko yhdestäkään? En ainakaan niistä ukkeleista, joita niin verenhimoisella kiihkolla on vartioitu.

Kaksimielisten juttujen kertojat. Hohhoijaa.

Kaikenlaista on nähty. Kerran olin haastattelemassa yhtä autokauppiasta hänen kotonaan ja minulla oli harjoittelijakin mukana. Mies oli ihan kauhean kova puhumaan. Kovin ystävällinen hän silti oli kuten nämä puheripuliset usein ovat, esitteli minulle kotiaan ja taidekokoelmiaan. Vaimo kattoi kahvit ja päädyimme lopulta jopa juomaan sitä. Mies puhui ja puhui ja halusi lopulta näyttää valokuvia. Hän kantoi pöytään kenkälaatikollisen kuvia ja ryhtyi esittelemään niitä seikkaperäisten selostusten kera. Lomakuvia pääasiassa. Monissa kuvissa mies poseerasi nuorten naisten kanssa kaulakkain ja piteli naisten rinnoista kiinni. Me nyökkäilimme kuville, vaimokin siinä edelleen istui vaikka ei näköjään ollut päässyt matkoille mukaan. Millään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa minkä vuoksi minä olin paikalla.

Miksi nämä juuri nyt tulivat mieleeni? Varmaan sen takia, että olen kuluneella viikolla ollut lievästi ärsyyntynyt kun minun kykyäni ymmärtää ja kirjoittaa on selvästi kyseenalaistettu. Olin nimittäin muutama päivä sitten tekemässä juttua eräästä luontoon ja metsästykseen liittyvästä asiasta ja haastattelin pitkän linjan jämäkkää asiantuntijaa. Lähetin jutun nähtäväksi sähköpostilla, kuten tapani on ja kuten sovimme.

Asiantuntija soitti parin päivän päästä ja ilmoitti, että hän haluaa käydä jutun erittäin tarkasti läpi minun kanssani, ihan siis silmätysten eikä sähköpostilla. En voinut suostua siihen ja niinpä asiantuntija lupasi perehtyä sähköpostiinsa kun ehtii. Pari päivää sen jälkeen hän soitti uudestaan vain kertoakseen, ettei ole ehtinyt avata sähköpostiaan mutta koska juttu on äärimmäisen tärkeä, se on käytävä todella huolellisesti läpi. Jäin taas odottamaan (totta puhuen ajattelin, ettei hän osaa käyttää sähköpostia).
Tänään mies soitti ja kertoi vihdoin lukeneensa jutun. Siinä ei ollut mitään korjattavaa. Hän kysyi, olenko ollut paljonkin ko. asioiden kanssa tekemisissä kun osasin kirjoittaa niin hyvin. Sanoin, etten ole, mutta olen minä muutaman jutun joskus tehnyt.

Ei tämä nyt ollut kauhean paha, mutta silti ärsytti. Nainenkin voi osata kirjoittaa jutun mistä tahansa vaikka olisikin vaalea ja sinisilmäinen.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Freelancer syö eväitä

Siivosin auton tänään pitkästä aikaa. Pieni Rouge Lucifer oli surkeassa kunnossa jo pitemmän aikaa eikä todellakaan vastannut sitä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että auto on ollut naisen omistuksessa. Tai siis ainakin kuvittelen, että sillä tarkoitetaan erityistä siisteyttä tai sellaista.

Ajan töiden perässä välillä aika pitkiä matkoja. Nykyään minulle on tullut tavaksi pitää mukana juomapulloa ja mielellään myös jotain syötävää. Tämä on ihan viime vuosien ilmiö, aikaisemmin ei tullut edes mieleen, että reissuun pitäisi ottaa muuta kuin kameralaukku ja lehtiö,

Muutos näkyy vyötäröllä, mutta se on toinen juttu.

Auton lattialla oli vaikka mitä. Olen erikoisen mieltynyt juustoriisikakkuihin ja niistä tulee kamalasti murusia. Yhden kuplajuomapullon onnistuin sihauttamaan päälleni ja pitkin penkkejä. Tyhjiä pulloja ja käärepapereita kertyy.

Tällaisessa työssä on vaikea syödä terveellisesti tai säännöllisesti. Nytkin auton hansikaslokerossa on vajaa paketti tavallisia riisikakkuja. Ostin ne, kun kaupassa ei ollut muita. Puisevaa syötävää, ihan kuin pahvia nakertaisi. Siksipä niitä siellä hansikaslokerossa vielä onkin.

Autoa siivotessa voi tehdä löytöjä. Minä löysin tänään varoituskolmion ja vararenkaan - olenkin ihmetellyt, missä se mahtaa olla.

Kirjoittamisesta ei ole mitään kerrottavaa. Eikä oikein mistään. Välillä tekisi mieli pistää lappu luukulle, mutta sitten ajattelen, että haluan pitää tätä blogia ainakin siihen asti kun saan yliopistosta todistuksen suoritetusta tutkinnosta. Sitä vartenhan olen tätä kirjoittanut, kertonut tästä matkasta. Toinen juttu on seurata loppuun asti mitä kirjojen käsikirjoituksille tapahtuu. Molemmat ovat vielä yhdellä kustantajalla, ovat olleet jo reilusti yli vuoden.

Olisi hauska tietää, mitä opiskelukavereiden käsikirjoituksille kuuluu. Ovatko he jo saaneet ne valmiiksi? Tiedän, että jotkut samaan aikaan genreenharjaantumiskurssilla olleet kirjoittivat romaania.

Etäopiskelun ikävä puoli on se, ettei opi yhtään tuntemaan niitä, jotka ovat samoilla kursseilla ja joita ei koskaan näe.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yhteishaku on tehty

Tänään ajattelin myötätunnolla esiäitejäni ja -isiäni, joiden työviikko oli kuusipäiväinen. Kulunut viikko on ollut minulle poikkeuksellisen työntäyteinen, vaikka siihen sisältyi jopa yksi vapaapäivä jonka vietin hyvän ystäväni luona. Joka päivälle on kuitenkin riittänyt paljon ohjelmaa, eikä tahti suinkaan ole hiljentymässä.

Työn sankari puhuu.

Keskiviikkona alkoi korkeakoulujen yhteishaku. Osallistuin siihen heti eli hain Jyväskylän yliopiston Humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan kirjoittamisen kandidaattiohjelmaan. Haen ns. Avoimen väylän kautta, mikä tarkoittaa sitä, että olen jo tehnyt kaikki tarvittavat opinnot avoimen yliopiston puolella. Jos (ja kun) minut hyväksytään, olen hetken yliopiston kirjoilla voidakseni suorittaa puuttuvan maturiteetin ja saadakseni tutkinnon valmiiksi.

Pitäisikö tuo kun sittenkin poistaa? Jos joku menee kumminkin pieleen.

Nyt täytyy vielä kopioida todistus Turussa suoritetuista suomen kielen opinnoista ja lähettää se Jyväskylään hakemuksen liitteeksi.


tiistai 28. helmikuuta 2017

Freelancer töpeksii

Tämä voi toimia vaikka vertaistukena jollekin, joka murehtii erehdyksiään ja luulee, ettei kukaan muu ole niin tyhmä.

Minä olen. Olen tehnyt paljon virheitä ja hävennyt niitä niin, että mahaan sattuu enkä ole kuvitellut enää koskaan voivani avata ulko-ovea.

Mitä kaikkea?

Valokuvaamista ilman, että kamerassa on filmiä.
Valokuvaamista ilman, että kamerassa on muistikorttia.
Valokuvaamista ilman, että osaa käyttää kameraa.
Haastatteluja ilman, että on lehtiötä.
Haastatteluja, joihin en ole yhtään valmistautunut.

Eksymisiä ja myöhästymisiä. Hätävalheita.

Pahin oli se - olen kertonut tämän monta kertaa - kun huolimattomuuksissani tapoin erään ihmisen. Tein juttua perheestä, joka puhui isoäidistä menneessä aikamuodossa. Oletin isoäidin kuolleen, kirjoitin hänestä jutussa isoäitinä joka on jo kuollut. Vainaja luki tämän lehdestä ja taisi pahastua. Taisi: en minä tiedä, minulla ei ollut rohkeutta edes soittaa ja pyytää anteeksi.

Virheitä ja väärinymmärryksiä on entisajan puhelinluettelon verran.

Häpesin, häpeän yhä.

Silti. Siihen nähden, kuinka paljon olen kirjoittanut, olen tehnyt aika vähän virheitä. Niistäkin yritän aina ottaa opikseni, etten ihan samanlaista tekisi toista kertaa.

Niin sitä vaan, että ihmisiä tässä kaikki ollaan. Minä olen ja sinä ja sekin, joka näyttää siltä, ettei koskaan elämässään ole tehnyt mitään muuta kuin oikeita ja järkeviä asioita.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ottaisin mielelläni vaimon, mutta...

Sain äsken jonkun reippauspuuskan minkä voimin kirjoitin kolmesta kirjoittamattomasta jutustani kaksi valmiiksi. Se tarkoittaa sitä, että huomenna minulla on melkein vapaapäivä. Sen yhden jutun voin kirjoittaa aamulla yöpaita päälläni samalla kun juon aamukahvia. Huomenna minulla ei myöskään ole mitään työhön liittyvää menoa.

Oi ihana vapaapäivä!

Hah. Se oli vitsi. Olevinaan. Ei minulla mitään oikeita vapaita ole, sillä vapaahetket kuluvat tietysti vessoja siivoamalla, imuroimalla ja varovaisella lähentymisellä kohti täpötäynnä olevaa pyykkikoria, joko puhtaiden tai likaisten tai molempia.

Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, palkkaisin siivoojan. Siivooja saisi hoitaa myös pyykit ja mielellään laittaa ruokaa. Ongelma ratkeaisi ilman rahaakin jos voisin ottaa vaimon mutta en voi kun satun itse olemaan sellainen.

Tarkkaavainen lukija voi huomata rivien välissä jotain jota ei sanota suoraan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän piittaan kotitöistä.

Muuten ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Sain viimein nähdäkseni sen jutun, joka meistä kirjoitettiin kesäkuntamme mainoslehteen ja jonka tekotapaa siunailin ja sanoin, etten itse tekisi niin. No, juttu oli ihan hyvä, kelpo. Siinä oli jonkun verran käytetty kirjoittajan mielikuvitusta, mutta niinhän minä itsekin teen, teen silti, vaikka haastattelen perusteellisemmin kuin meitä haastateltiin.

Sen verran jouduin korjaamaan, että minä en ole vielä eläkkeellä, vaikka kirjoittaja nähtävästi luuli niin. En tiedä, olisiko se asia hänelle selvinnyt, jos hän olisi nähnyt meidät livenä. Itse mielelläni uskon, että olisi.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Nimisokeus lie joku oikea tauti

Olen ehkä joskus ennenkin kertonut, että minulla on vaikeuksia nimien kanssa. Annan ihmisille vääriä nimiä, enkä huomaa sitä. Jäin siitä taas kiinni kun nimesin haastateltavani ihan päin seiniä, vaikka varmasti - ihan varmasti- istuin hänen vieressään, katsoin silmiin, kysyin hänen nimeään ja kirjoitin sen huolellisesti lehtiööni. Kirjoitin siihen huolellisesti väärän nimen.

Jos haastateltavan nimi on Niemi, mutta hän näyttää minun mielestäni Peltoselta, hänestä tehdään Peltonen.

Tapahtuu, on tapahtunut, pahempaakin. Jutussa Peltosesta tulee seuraavassa kappaleessa Peltomäki ja vielä ennen kuin kahdentuhannen merkin juttu on lopussa, Peltoniemi.

Luen juttuni aina huolellisesti läpi ennen kuin lähetän niitä eteenpäin. Luen ainakin yhden kerran, usein monta kertaa. Silti väärät peltoset voivat mennä ohitseni ilman, että tajuan niitä. En vain näe.

Piti tämäkin nyt kertoa, vaikka noloahan tämmöinen on.

  



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Selkeää ajattelua monimutkaisten asioiden äärellä

Opiskelu tuntuu jo vanhalta jutulta. Yliopiston sivuille on kuitenkin pakko palata, sillä korkeakoulujen yhteishaku lähestyy. Minun on siis haettava Jyväskylän yliopiston humanistiseen tiedekuntaan, vaikka olen jo tehnyt kaikki opinnot. Tiedekunta sitten myöntää tutkinnon toivottavasti.

Vietin taas tovin jos toisenkin etsimällä selkeää tietoa siitä, pitääkö minun todistaa Turussa tehdyt suomen kielen opinnot ennen vai jälkeen hakulomakkeen lähettämistä ja kun joka tapauksessa täytyy jonnekin todistaa, niin miten ja millä? Luulen nyt olevani selvillä.

Viime päivinä olen ajatellut - selkeämmin kuin ennen - sitä, että minkä tahansa kirjoittamisen lajin valitseekin, siihen kannattaa keskittyä.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että jos haluaa kirjailijaksi, ei kannata haaveilla toimittajan työstä. Saati ryhtyä siihen.

torstai 2. helmikuuta 2017

Toimittajan huoneentaulu

Meillä kävi eilen valokuvaaja. Kuvat otettiin siihen kesäkuntamme mainoslehteen, josta viimeksi kerroin.

Otan itse jatkuvasti kuvia ja luulen tietäväni hommasta jotain. Kuvattavana oleminen on kuitenkin eri asia ja kuten haastateltavana oleminen on sekin varsin opettavainen kokemus omaa työtä ajatellen.

Eilisen perusteella voin vain ihmetellä ja ihailla niitä lukemattomia ihmisiä, joita olen tähtäillyt kamerallani ja houkutellut hymyilemään. Miten he ovat selvinneet siitä niin hyvin, kun minusta tuntui, että menin ihan pois tolaltani enkä yhtään tiedä, mitä olen touhuillut. Kuvaajasta ei paljon ollut apua, hän oli sitä lajia, joka ei ohjaa kuvattavia vaan odottaa, että nämä tekevät itse.

Jokaisen leipiintyneen toimittajan pitäisi säännöllisin välein joutua jutun kohteeksi. Tänään kun kävin tekemässä yhden pienen henkilöjutun, yritin muistaa, mitä juuri (taas) olen oppinut:

- On todennäköistä, että haastateltava jännittää hirveästi.
- Älä valita kiireitäsi, ole läsnä ja kuuntele.
- Kun otat kuvaa, ohjaa ja rohkaise kuvattavaa. Neuvo, miten seistään, missä pidetään käsiä, juttele mukavia. Ota niin paljon kuvia, että joukossa on edes yksi hyvä.
- Muista, että vaikka haastattelu olisi sinulle kymmenestuhannes, se voi haastateltavalle olla ensimmäinen ja valtavan tärkeä.

Yritän muistaa. Ja odotan mielenkiinnolla sitä aukeaman juttua, joka niistä yhdeksästä kysymyksestä syntyy.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Itse en tekisi näin

Taas olen oppinut jotain. Se kävi näin:

kesäkuntamme edustaja kysyi, voisimmeko minä ynnä mieheni antaa haastattelun kunnan mainoslehteen. Aiheena on tietysti kunta plus me ja toivomus - vaikka sitä ei ääneen sanottu - se, että meillä olisi jotain positiivista sanottavaa. Lupasimme ja sain tiedon, että toimittaja ottaa yhteyttä tammikuussa. Käsitin, että jutulle on varattu kokonainen sivu.

Myöhään eilen illalla sain sähköpostia. Tulevan jutun kirjoittaja lähetti yhdeksän kysymystä ja sanoi, että riittää, jos hän saa vastaukset maanantaiksi.

Nyt olen hämmentynyt. En tiennyt, että näinkin voi tehdä. Noin vain, kysymättä, itsestäänselvästi.

Huomaan, että olen vähän loukkaantunut. Tunnen itseni jollain tavalla toisarvoiseksi.

Sähköpostihaastattelu on kyllä ihan sallittu väline, mutta itse en ole koskaan haastatellut yhtään ihmistä pelkästään sähköpostitse. Jos tapaaminen on aivan mahdotonta, olen ainakin puhunut puhelimessa haastateltavan kanssa. Ja vaikka aiheena olisi jokin sinänsä pieni asia eikä se ihminen ollenkaan, olen ainakin kysynyt ensin puhelimitse, sopiiko sähköpostin käyttö vai puhuttaisiinko mieluummin korvasta korvaan.

Jos ei näe tai edes kuule ihmistä, ei tiedä hänestä juuri mitään.

Kirjoitin kiltisti vastaukset kysymyksiin, käytännössä siis kirjoitin sen jutun itse. Onneksi osasin, olisihan tämän vuoden mainoslehtipariskunta voinut olla joku sellainen, jolle kirjallinen ilmaisu on tosi hankalaa. Mistäs juttua sitten riittää? Tai tietysti ammattilainen kirjoittaa kun kirjoitettava on, mutta kenestä juttu siinä tapauksessa kertoo?

Nyt siis tiedän, miltä tuntuu, kun toimittaja ei arvosta haastateltavaa. Tämä oli tärkeä opetus.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ihana maailma, josta en tiedä juuri mitään

Yksi ainoa kustantamo ei vielä ole vastannut juuta eikä jaata kumpaankaan käsikirjoitukseeni. Lähetin sinne sähköpostia ja kysyin, ovatkohan he jo ehtineet tutustua noin vuosi sitten lähettämiini käsikirjoituksiin. Sain vastauksen - ajatelkaa! - jossa pahoiteltiin vastauksen viivästymistä ja sanottiin, että käsikirjoitukset ovat päässeet pahasti ruuhkaantumaan ja pinoja puretaan minkä ehditään.

Olisi kauheaa, jos omat työni olisivat vuoden verran myöhässä. Se olisi myös mahdotonta, sillä minulla ei olisi mitään töitä jos myöhästelisin edes päiviä saati kuukausia.

Sääliksi käy kustannusalan ihmisiä, työtaakka mahtaa olla hirmuinen.

Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku on kulunut enemmän ja vähemmän sairastellessa. Sitä mukaan kuin fyysinen kunto paranee, henkinen levottomuus kasvaa. Tiedän, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein tiedä, mitä.

Niinpä olen kuunnellut musiikkia. Olen nyt monta päivää viettänyt tosi paljon aikaa kuulokkeet päässä ja kuunnellut Dmitri Hvorostovskya ja Anna Nebretkoa ja ollut ihan itku kurkussa kun maailmassa sentään on jotain niin kaunista.

En todellakaan ole mikään musiikinharrastaja. Muutama  viikko sitten en edes tiennyt, keitä nämä oopperataivaan kirkkaimmat tähdet ovat. Löysin heidät hyvin arkisesti facebook-linkin kautta.

En ole koskaan harrastanut minkäänlaista musiikkia. En edes tiennyt, kuka Michael Jackson oli oikeastaan ennen kuin hän kuoli ja kuolemasta kirjoitettiin koko ajan.

Haluaisin osata soittaa jotain ja haaveilen, että vielä jonain päivänä hankin pianon. Siinä kaikki.

Tänään on ollut mukavan leppoisa sunnuntai. Minulla on yksi juttu kirjoitettavana ja ehdin tehdä sen myöhemmin. Kävin kaupungilla. Asiallinen syy oli käydä ostamassa tulostimeen mustetta, tosiasiallinen kiertää vaatekauppojen alennusmyynnit.

Hirveä määrä vaatteita eikä yhtään sellaista, minkä olisin halunnut itselleni. Löysin Stockmannilta yhden nätin kotelomekon omaa kokoani, mutta luovutin sovituskopissa, kun olin saanut pääni tungettua mekkoon ja senkin vaivoin. Ajattelin, että jos jollain ilveellä saan mekon päälleni, en ehkä saa sitä millään pois ja se on noloa.

En siis ostanut mitään. Paitsi sitä mustetta.




maanantai 9. tammikuuta 2017

Hylkäysennätys

Lähetin lastenkirjani - sen genreenharjaantumisjaksolla kirjoitetun - kustantamo Myllylahdelle viime viikolla. Sain tänään vastauksen. Käsikirjoitus on "erittäin sujuva, mukava, aito, kaunis ja uskottava", mutta ei sittenkään.

Tämä käsikirjoituksen kierrättäminen ja palautteen saaminen on otettava oppina. Nyt minä joko luovun kirjailijahaaveistani tai sitten yritän entistä pontevammin. Olen kuitenkin saanut palautetta, jonka mukaan olen melkein mutta en ihan tarpeeksi hyvä.

Nyt vähän ahdistaa. Ei voi mitään.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kulttuurimatkalla pääkaupungissa

Käytiin Kansallisteatterissa katsomassa Canth. Ostin liput joululahjaksi miehelleni ja kuten olin laskelmoinut, pääsin mukaan. Olimme yötä hotelli Arthurissa Vuorikadulla - kyllä, juuri siinä entisessä Hospizissa, joka oli Aino Kallaksen kantapaikka. Hotellivalinta ei tietenkään ollut sattuma eikä yöpyminen sinä hotellissa ensimmäinen laatuaan.

Hotellissa on nykyään Aino Kallas -huone, kauniisti jugend-tyyliin sisustettu. Yö siinä huoneessa maksaa 100-250 euroa sesongista riippuen. Kysyin asiaa tänään, kun teimme lähtöä. Minulle kyllä riittää sekin, että saan olla samoissa tiloissa idolini kanssa - no, onhan tässä sata vuotta välissä, mutta kuitenkin.

Canth oli sekava. Jos tuntee Canthin tekstit, hänen elämänvaiheensa, Ida Aalbergin elämänvaiheet, Kaarlo Bergrothin elämänvaiheet sekä suomalaisen teatterin syntyhistorian niin sitten pysyy kärryillä näytelmän tapahtumissa. Jos ei tunne, kannattaa ehkä mennä katsomaan jotain toista näytelmää.

En ole vieläkään täysin toipunut flunssasta tai mitä se nyt onkaan. Yskä on kiusallista. Luulin, että pystyisin olemaan yskimättä teatterinäytännön ajan, varsinkin, kun varasin laukkuuni väkeviä pastilleja.
Yskimättömyys olisi saattanut onnistua, ellen olisi tempaissut väkevää pastillia väärään kurkkuun ja ollut vähällä tukehtua.

Nolotti, kylläpä nolotti.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Tuplahylsy

Pitäisikö olla jo ihan otettu: kustannusosakeyhtiö Tammi hylkäsi jo toistamiseen lastenkirjani käsikirjoituksen. Ensimmäinen hylsy tuli joulukuussa ja toinen tänään. Olisin minä kerrastakin uskonut.

Joulukuisessa hylkäyskirjeessä kehuttiin minun kertojanlahjojani ja mielikuvitustani. Tämänpäiväiseen oli vielä lisätty, että kustannusosakeyhtiössä tutustutaan mielellään muihin mahdollisiin käsikirjoituksiini.

Ei se ihan huono voi olla kun näin paljon vaivaa nähdään.

Tänään olisi jo tarvinnut ryhtyä ansiotöihin, mutta en ole ollenkaan kunnossa. Väsyttää ja yskittää. Kokeilin onneani ja kävelin täältä Portsasta pääkirjastoon ja takaisin. Normaalisti mitätön matka, nyt se vaati tovin kirjastossa istumista ennen kuin uskalsin lähteä takaisin.