Olen valmistautunut Jyväskylässä viikonloppuna odottavaan opponointiin. Tarkoitus on, että me opponointiparit tarkastelemme toistemme töitä ja annamme niistä palautetta myönteisessä hengessä.
Ei muuten ole ihan vasemman käden hommaa. Miksi onkin aina paljon helpompi nähdä toisen tekemisissä se mikä ei toimi kuin se, mikä toimii?
Omasta kandidaatintyöstäni tiedän jo nyt, että siellä on pari-kolme kappalejakoa koskevaa virhettä, yksi kömmähdys lähdeluettelossa ja sokerina pohjalla todennäköisesti lähdeviittausten pisteet väärissä paikoissa. En näköjään pysty opiskelemaan niin paljon enkä niin uutterasti, että oppisin laittamaan pisteet paikoilleen. Olen täysin alistunut tähän seikkaan joka on vaivannut minua yliopisto-opintojeni alusta asti.
Tällä viikolla, kandidaatintyön jättämisen jälkeen, olen muutaman kerran havahtunut ihmeelliseen tunteeseen: en tiedä, mitä tekisin. Edessä on monta tuntia vapaata aikaa, eikä minulla ole mitään pakollista kirjoitettavaa. Lehtijututkin on siinä kohtaa kaikki tehty. Vielä ihmeellisempää on se, että tästä on tulossa pysyvää, kirjoittamiset on ainakin tältä erää kirjoitettu.
Tätä asiaa täytyy vakavasti miettiä, mutta ehkä teen sen vasta Jyväskylän jälkeen.
Englanninkurssilla on mennyt ihan hyvin. Huomenna puhumme joistain tilastoista ja sen semmoisista. Tai ainakin yritämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti