Luin vihdoin Heidi Jaatisen kirjan Kaksi viatonta päivää. Sanon "vihdoin", sillä olen pitänyt sitä monta kertaa kädessäni kirjastossa, mutta laittanut takaisin hyllyyn; liian vaikea.
Nyt sen kuitenkin luin ja kirja oli hyvä. Kieli on edelleen vaikeaa, mutta noin sivulla 300 tarina alkoi vetää niin, että olisin voinut ahmaista seuraavat 200 sivua siltä istumalta.
Kaksi viatonta päivää kertoo äidin ja tyttären, Sistinjan ja Hertan tarinan. On siellä muitakin naisia ja miehiä, mutta äiti ja tytär ovat pääosissa, äiti varsinkin. Kaikki ei tietenkään mene kuten pitäisi tai kuten haaveillaan.
Jaatinen osaa hienosti mennä asioihin sisälle ja näyttää, miltä jokin tuntuu. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että hän on itse kokenut jotain samaa tai ainakin seurannut sellaista hyvin läheltä ja tajunnut enemmän kuin järjellään, mitä tapahtuu.Kirjassa on loistavia kuvauksia esimerkiksi tilanteista, joissa isäpuoli kurittaa vaimonsa lasta ja kuinka äiti joutuu tasapainoilemaan tunteissaan ja teoissaan. Tuollaisten asioiden tajuaminen vaatii hyvin tarkkaa silmää ja vaistoa ja herkkää vastaanottavuutta tai sitten sitä omaa kokemusta.
Mietin tietysti myös sitä, miten kirja on syntynyt. Kuinka paljon työtä sen tekeminen on vaatinut, kuinka monta kertaa se on kirjoitettu uusiksi ennen kuin se on ilmestynyt? Veikkaan esimerkiksi, että viimeinen luku on ensin ollut ensimmäinen ja että sitä on lyhennetty tuntuvasti.
Tämä kirja sai minut miettimään omaa lapsuuttani vähän uudesta kulmasta. Ei niin, ettenkö sitä olisi miettinyt, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että perheet eivät ole vain erilaisia vaan hyvin erilaisia. Se, joka on saanut hyvät eväät kotoa voi vedellä loppuikänsä voita leivän päälle siinä, missä joku toinen joutuu ensin etsimään taikinanjuuren.
Seuraavaksi tartun vähän kevyempään opukseen: pöydän kulmalla odottaa Taru Kumara-Moision Maan vetovoima. Kuulostaa kypsältä keski-iältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti