tiistai 9. joulukuuta 2014

Tätä varten tänne halutaan

Olen nyt suorittanut 50 opintopistettä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja sekä muita opintoja niin paljon, että pisteitä on yhteensä 133.

Kirjoittamisen opiskelussa olen luullakseni nyt siinä vaiheessa, minkä takia Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin pyritään: on vihdoin mahdollisuus keskittyä oman tekstikokoelman tekemiseen.

"Tekstikokoelma" voi tosiaan olla kokoelma vaikka novelleja mutta se voi myös olla vaikka romaani. Ilman, että minulla on mitään todisteita asiasta väitän, että suuri osa Jyväskylään pyrkivistä haaveilee romaanin kirjoittamisesta.

Kuten eilen kerroin, ilmoittauduin heti runouskurssin jälkeen Aineopintojen tekstikokoelma -kurssille. Olin niin innoissani kurssista, etten saanut yöllä oikein nukuttuakaan (tuskin se johtui siitä vahvasti maustetusta grillimakkarasta, minkä käristin kakluunin hiilloksella ja söin viime töikseni ennen nukkumaanmenoa).

Olen jo aloittanut kirjoittamisen ja tehnyt ensimmäisen tehtävän melkein valmiiksi. Tehtävä ei ole pitkä, siinä pitää vain kertoa, mitä on aikeissa tehdä ja hahmotella se tuleva tekeminen. Tätä sanotaan suunnitelmaksi ja suunnitelma lähetetään sitten yliopistolle. Sieltä työlle nimetään sopiva ohjaaja ja kun hän on hyväksynyt suunnitelman, ryhdytään itse työhön.

En kerro, mitä aion tehdä, olen niin taikauskoinen. Sen voin kertoa, että romaani se ei ole.

Kirjoittaminen on vähän kuin avioliitto: onnistuu, kun oikein kovin tahtoo. Lahjakkuus ja teoriaoppi ovat tärkeitä, mutta jos ei ole tahtoa, valmista ei tule. Tarvitaan siis tahtoa ja sinnikkyyttä ja uskoa itseen.

Eräällä nettipalstalla - terveisiä vaan - keskustellaan Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoista. Siellä joku kertoi, ettei päässyt opiskelemaan ensimmäisellä yrityksellä ja sisuuntui siitä niin, että  hioi hakemustaan kokonaisen vuoden ja yritti uudestaan. Siinä voi jo aistia rutkasti tahtoa.

Itseensä uskominen on varsinaissuomalaiselle kamalan vaikeaa. Täälläpäin lapset kasvatetaan pelkäämään pahinta ja olemaan pitämättä meteliä. Kasvatettiin ainakin ennen.

On tosi vaikeaa oppia uskomaan, että voisi osata jotain hyvin. Siitä sain taas kerran muistutuksen, kun puhelimeni soi tänä aamuna. Toisessa päässä oli muuan ihminen, joka alkoi vuolaasti kiitellä minua erinomaisen ammattitaitoisesti tehdystä lehtijutusta.

Ja mitä tein minä?

Otin kiitokset varovasti vastaan, sillä olin IHAN VARMA, että kiittely on vain alkupehmennystä ja kohta tuo ihminen alkaa ladella, mikä kaikki jutussa on mennyt pieleen.

Ei siinä mikään ollut pielessä. Minulle siis soitettiin varta vasten pelkkien kiitosten takia.

Sittenkin on vaikea uskoa. Kyllä tässä nyt joku koira on haudattuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti