Freelancerin (työ)elämässä ei ole mitään muuta varmaa kuin jatkuva epävarmuus. Siksi tuntuu, että kun jossain liikuskelee Mahdollinen Työ, siihen on käytävä sumeilematta käsiksi ennen kuin kukaan muu ehtii.
Esimerkiksi tänään törmäsin Mahdolliseen työhön, joka sopisi täydellisesti minulle. Työkokemukseni ja osaamiseni vastaavat erinomaisesti työn vaatimuksia ja tiedän, että pystyisin siihen hyvin. En kuitenkaan aio hakea. Kyseessä ei ole mikään vakituinen työpaikka vaan ihan normaali freelancerhomma, tosin siten, että töitä varmaan olisi pitempään kuin vain kerran tai kaksi.
Tein mielikuvaharjoituksia. Kuvittelin itseni tekemässä mainittua työtä. Tunsin, miten ahdistus nosti päätään vaikka työnteko sujui hyvin. Kuvittelin itseni seisomassa työstä saadut rahat kourassa ja kysyin, tarvitsenko niitä todella? Tarvitsenko ja haluanko niitä niin paljon, että olen valmis tekemään niiden eteen työtä, jota en oikeasti arvosta?
Joten en sitten hakenut sitä työtä.
Se siitä.
Muuten olen huomannut, että reippaasti yli viisikymppinen nainen löytää työtä sieltä ja täältä kun vain etsii. Tietysti se riippuu monesta asiasta eivätkä kaikki löydä eivätkä edes pysty enää mihinkään töihin. Mutta en missään nimessä neuvo heittämään kirvestä kaivoon vaikka työpaikka olisi mennyt ja ikää jo olisi.
Kaikenlaista tekemätöntä työtä on vaikka kuinka. Vakituisista paikoista en tiedä mitään, sellaista olen hakenut yhden kerran elämässäni enkä saanut.
Siitä on kauheasti aikaa, olin vähän päälle kahdenkymmenen. En edes muista, mikä tuo paikka oli, jossain tehtaassa kuitenkin, sen konttorissa ehkä. Muistan vain, että joku Neiti Andersson sai paikan.
Onnea hänelle. Toivottavasti Neiti Anderssonin elämä on sujunut mukavasti.
Ja vielä: lyriikkakurssin tehtävästä on jo puolet valmiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti