En tahdo olla banaalileila

Lainasin kirjastosta eilen Maija Vilkkumaan kirjan Nainen katolla. Se oli näitä vähän siinä ja siinä -kirjoja, ottaako vai ei kun ensi vilkaisu ei vielä vakuuttanut. Nyt olen kuitenkin jo kiinnostunut kirjasta ja käyttäisin tämänkin ajan sen lukemiseen ellen haluaisi kertoa mitä ajatuksia teksti herätti.

Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.

Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.

Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:

"Muistiinpanoja elämän polulta

Eilen lanseerattiin  uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."

En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.

Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).

Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.

Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:

" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
 Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
   Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
   Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."

Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.

Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.