keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pikapostia

Olipa nopeaa toimintaa: palautin Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtäväni edellispäivänä ja jo tänään sain siitä arvion. Sain taas viitosen, mistä tietysti olen hirmuisen tyytyväinen.

Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.

En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.

Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!

Taidan olla vähän lapsellinen.

En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.

Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.

Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti