lauantai 7. syyskuuta 2013

Pätkärunoilija oli liikuttavan aito

Sain äsken kirjoittamiskurssin ensimmäiset vertaispalautteet valmiiksi. Tehtävämme oli antaa pienryhmissä toisillemme palautetta runoista ja kertomuksista, jotka pari päivää sitten kirjoitimme.
Tehtävä ei ollut ihan helppo; on jotenkin noloa arvioida toisten työtä kun tietää, ettei itse ole yhtään viisaampi kirjoittamisen teoriassa kuin nuo toisetkaan. Ehkä jopa päinvastoin.
Mutta tehtävä mikä tehtävä. Vaikeinta on sanoa jotain muuta kuin että tykkääkö vai ei. Sen verran minäkin tiedän palautteen antamisesta, ettei siinä nyt varsinaisesti arvioijan omia tykkäämisiä kysellä.

Vaikka en minä sentään ihan kokematon arvostelija ole, kun tarkemmin muistelen. Kauan sitten (kaikki nolot jutut on paras aloittaa näin) tein töitä lehdelle, jonka omisti muuan pariskunta. Tuossa lehdessä annettiin suhteettoman paljon tilaa kirja-arvosteluille, mikä selittyi sillä, että tällä tavoin omistajat saivat helposti ilmaiset joululahjat koko suvulle ja vielä jäi yli omaankin hyllyyn. Arvostelijan osa lankesi minulle, nuorelle tytölle, jonka suurin kirjallinen ansio ja asiantuntemus nojasi ainekirjoituksen kymppiin ja voitettuihin raittiuskilpakirjoituksiin.

Eikä minulla päätä palellut! Omistajat tilasivat kirjoja ja minä arvostella huiskin minkä ehdin. Tärkein peruste arviolle oli se, viitsinkö ensinkään lukea koko opusta. Jos en viitsinyt, se oli huono. Siihen aikaan ilmestyi  semmoinenkin teos kuin Antti Tuurin Pohjanmaa. Minusta kirja oli äärettömän tylsä ja sanoinkin arviossani, ettei näin huonoja kirjoja ollut väliksi julkaista lainkaan. Myöhemminhän Pohjanmaa sai Finlandia-palkinnon vai minkä noobelin saikaan. Enkä tänä päivänäkään ole sitä lukenut.

Muuten olen nieleskellyt kirjoja koko kesän kuin sekajäteastia, lajittelematta. Hyviä ja huonoja, enimmäkseen "ihan kivoja". Dekkareista sain vähäksi aikaa kylläkseni. Niissä ja varsinkin miesten kirjoittamissa, sama kuvio toistuu toistumistaan: elämään kyllästynyt, murjottava poliisi, hänen teini-ikäinen tyttärensä ja uusi, nuori vaimo. Rikoksiakin tapahtuu. Uudet, nuoret vaimot ovat miesten toiveunia ja enemmän naisenhahmoisia miehiä kuin aitoja naisia.

Senpä tähden oli tavattoman mukava törmätä kirjaan, jossa naiset käyttäytyivät kuten oikeat naiset käyttäytyvät, oikullisesti ja ennustamattomasti ja joka tapauksessa eri tavalla kuin miehet tahtoisivat. Tämä valopilkku oli Sami Rajakylän esikoinen Pätkärunoilija. Tästä kirjasta tekee jostain syystä mieli käyttää laatusanaa "raikas" vaikka juuri tässä askarrellaan aika paljon vyötärön alapuolella eikä kyse aina ole romantiikasta.
Pätkärunoilijan päähenkilö on Keijo, jolla on kaksi unelmaa: tulla runoilijaksi ja saada nainen. Molemmat vaikuttavat liki mahdottomilta saavuttaa. En kerro enempää sillä suosittelen, että etsitte kirjan käsiinne ja luette itse.

Rajakylä kirjoittaa todella hyvin ja omaperäisesti. Luettuani halusin lähettää kirjailijalle kiitokset ja yritin lähestyä häntä kustantamon kautta. Johnny Knigan palautelaatikko ei kuitenkaan ottanut viestiäni vastaan, joten terveisiä vain sinne: laittakaa nyt systeeminne sellaiseen kuntoon, että kirjailijat saavat lukijapalautteet tietoonsa.  

Tänään sain loppuun kokoelman Minna Canthin novelleja. Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo ja Hanna.
Canthin teksti on ihmeellisen tuoretta ja ajankohtaista, vaikka novellien kirjoittamisesta on toistasataa vuotta. Köyhää kansaa lukiessani ajattelin, että tämä pitäisi saada iltalukemiseksi koko Suomen eduskunnalle ja hallitukselle ja kaikille niille, jotka haluavat ottaa pienituloisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä tai melkein keneltä tahansa jotain pois.

Entä Hanna sitten? Mistä muusta se kertoo, kuin nuoren syrjäytymisestä ja kuinka paljon aiheesta juuri nyt puhutaan. Tai Lehtori Hellmanin vaimo, voi sentään. Se olisi hyvä luettaa yläkouluissa ja lukioissa ja katsoa, millaista keskustelua se herättää ja ymmärtävätkö tämän päivän nuoret naiset miten hyvässä asemassa he jo ovat?

Kirjallisuuden opintoihin en ole tänään koskenutkaan. Niihin edellispäivänä käytetty tunti oli kuitenkin hyödyllinen, sillä nyt minulla on selkeä kuva siitä, mitä pitää tehdä ja jopa vähän hajua siitä, mitä tulen kirjoittamaan oppimistehtävääni. Olen luottavainen sen suhteen, että kurssi tulee suoritettua eikä siihen kulu suhteettoman paljon aikaa.

Seuraavaksi avaan Aarne Nevanlinnan Varman. Odotan siltä paljon, sillä Nevanlinnan Marie oli niin hyvä.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti