keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jyväskylän yöt ovat kalliita

Viimeiset puolitoista tuntia yritin varata itselleni hotellihuonetta Jyväskylästä syyskuussa. Lopulta onnistuin - kai - ja varasin huoneen, jota ensin pidin ihan liian kalliina ja sitten olin onnellinen, kun sain sentään sen enkä niitä muita ihan hirveän kalliita.

Miten niin jotkut muutkin haluavat jyväskyläläishotelliin juuri tuolloin?

Menen nyt lopultakin suorittamaan puuttuvan maturiteetin. Sain toimeksi ottaa selvää, miten se tapahtuu ja vaikka en vielä ole onnistunut ilmoittaumaan ko. tilaisuuteen, olen kuitenkin varmistanut mahdollisuuteni olla ajoissa paikalla. Ai niin, junaliput...

On kulunut reilusti yli vuosi siitä, kun kandidaatintyöni hyväksyttiin. En silti olisi voinut tehdä mitään nopeammin kun kerran viimeinen kielikurssi oli vuosi sitten suorittamatta. Suunnitelkaa, ihmiset, huolellisesti opintojenne aikataulu jos teillä on joku tavoitepäivämäärä!

En siis ole myöhästynyt enkä ollut saamaton, tiedekunnan syksyn ensimmäinen tenttipäivä todella on ensimmäinen mahdollinen ajankohta maturiteettini suorittamiseen. Sitä varten oli nyt varattava sänky, jossa makaaminen maksaa minulle 143 euroa. Toivottavasti tulee uni.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Ajatuksia unelmahommista

Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan "Unelmahommissa, tee itsellesi työ siitä mistä pidät". Kirjoittajat ovat suosittuja bloggareita, toimittajia, matkaoppaita ja mitä vielä, monen toimen naisia kuitenkin.

Sille, joka vasta miettii blogin pitämistä tai haikailee uuden uran perään, kirja antanee paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. Minulle ei, minä olen näköjään elänyt aina Rämön ja Valtarin oppien mukaan vaikka en ole sitä ajatellut sen kummemmin. Tarkoitan sitä, että olen suurimmaksi osaksi itse määritellyt työaikani ja tapani tehdä työtä. Säännöllinen kahdeksan tunnin työpäivä ei ole koskaan houkutellut.

Rämö ja Valtari antavat selkeitä ohjeita siihen, miten blogilla voi ansaita rahaa. He vakuuttavat, että kaupallinen yhteistyö ei horjuta sananvapautta eikä vaikuta heidän mielipiteisiinsä. En voi millään uskoa sitä. Tämän takia en usko itse kykeneväni kaupalliseen yhteistyöhön, vaikka joku sitä ehdottaisikin. Se, että joku maksaisi minulle siitä, että omalla nimelläni ja naamallani kirjoittaisin sen jonkun tuotteista - väkisinkin vähintään suopeasti - tuntuu alentavalta. En tiedä, miksi tämä tuntuu ajatuksena pahemmalta kun oma blogi on kyseessä kuin silloin, kun kirjoitan suopeita kirjoituksia johonkin lehteen.

Jos tämä nyt näyttää asettumiselta moraalisesti jonkun yläpuolelle, ei voi mitään. Liekö tässä moraalilla mitään tekemistä.










tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pääsin yliopistoon

Vahvistin hetki sitten, että otan vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, kirjoittamisen kandidaattiohjelmassa. Nyt olen vihdoin "oikea" yliopisto-opiskelija. Tosin opinnot on jo tehty, eikä iloiseen opiskelijaelämääni kuulune muuta kuin maturiteetin suorittaminen. Odotan seuraavaksi ohjeita sen suhteen.

En osannut edes jännittää opiskelijavalintojen tuloksia, niin varma olin omasta pääsystäni. Miksi minua ei olisi hyväksytty, kun kerran olen jo kaiken tehnyt parhaani mukaan enkä edes ihan huonosti?

Onnea kaikille muille uusille yliopisto-opiskelijoille! Ja jos paikka ei auennut, niin ei muuta kuin yritätte sisukkaasti uudestaan ensi vuonna.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Eino Leinon elämäkerta

Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.

Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.

Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.

Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.

Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.

Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.

Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?

Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?

  

torstai 18. toukokuuta 2017

En ymmärrä

Tunnen itseni usein tyhmäksi. Asialle on perusteita, en ymmärrä asioita, vaikka yritän kovin. Pelkään, että jonain päiväni tyhmyyteni paljastuu vaikka voi olla, että se on jo kaikkien tiedossa.

Erikoisen tyhmäksi koen itseni silloin kun yritän ymmärtää lehdistötiedotteita. Ei aina, usein tiedotteet ovat ammattilaisen tekemiä, selkeästi kirjoitettuja. Mutta toisinaan ne kertovat asioista, joilla ei tunnu olevan kovin paljon tekemistä niiden asioiden kanssa joiden pariin olen luullut joutuneeni.

Esimerkki. Olin muutama päivä sitten tiedotustilaisuudessa. Tilaisuutta edelsi saamani tiedote. Siinä kerrottiin, että po. tilaisuus on, mutta ei varsinaisesti sitä, mitä tilaisuudessa tehdään. Kun nyt ajattelen asiaa ymmärrän - hitaasti - että tiedottaja itse tiesi hyvin, mistä on kyse ja oletti muidenkin tietävän. Ehkä hän sen takia jätti myös yhteystietonsa pois tiedotteesta, ettei kukaan kysele.

Olin siis infossa vaikka en tiennyt, miksi. Lähtiessäni en ollut juuri viisaampi. Tunsin itseni kovin tyhmäksi. Hävetti.

Kyllä minä siitä jutun kirjoitin, siitä asiasta. Vähäisellä ymmärryksellä.

En ole koskaan halunnut tiedottajaksi. En pystyisi nukkumaan, pelkäisin yökaudet, etten kykene kertomaan oikeita tietoja. Tiedottajaan pitää voida luottaa.

Luovien kirjoittajien ei varmaan pitäisi ryhtyä tiedottajiksi. Se työ sopinee enemmän kirjanpitäjäihmisille, tarkoille ja säntillisille. Tiedotteisiin ei kaivata kielikuvia.

Mutta mitä tehdään tyhmyyden kanssa?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kallas-elämäkerta on luettu

Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.

Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.

En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.

Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.

Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.

Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.

Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.

Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kallas-asioilla taas kerran

Olin eilen - sain olla! - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa todistamassa Aino Kallaksen elämäkerran julkaisua. FT Silja Vuorikuru on saanut monen vuoden työn valmiiksi ja yksi kappale tuota arvokasta teosta on nyt minun sängylläni odottamassa, että pääsen kohta jatkamaan siitä, mihin eilen jäin.

Aino Kallaksesta, hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu paljon ja olen lukenut sen kaiken monta kertaa. Tuntuu tosi hienolta että nyt on jotain uutta luettavaa, olkoonkin, että tapahtumat ovat suurelta osin tuttuja.


Kuvassa Vuorikuru kirjoittaa omistuskirjoitusta minun kirjaani. SKS:n sali oli muuten ihan täynnä, vaikka kuvasta ehkä saa sen käsityksen, ettei ollut.

Luin kirjaa koko junamatkan Helsingistä Turkuun, vaikka se tuntui vähän tuhlaukselta. Kun saa jotain hartaasti odotettua vihdoin käsiinsä, siitä pitäisi nauttia vain hyvin valmistautuneena, kaikessa rauhassa.

En osaa vielä sanoa elämäkerrasta muuta kuin että se on tähän asti mielenkiintoinen ja huolella tehty. Hieno lisä Kallas-kokoelmaan.