tiistai 30. toukokuuta 2017

Eino Leinon elämäkerta

Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.

Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.

Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.

Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.

Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.

Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.

Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?

Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?

  

torstai 18. toukokuuta 2017

En ymmärrä

Tunnen itseni usein tyhmäksi. Asialle on perusteita, en ymmärrä asioita, vaikka yritän kovin. Pelkään, että jonain päiväni tyhmyyteni paljastuu vaikka voi olla, että se on jo kaikkien tiedossa.

Erikoisen tyhmäksi koen itseni silloin kun yritän ymmärtää lehdistötiedotteita. Ei aina, usein tiedotteet ovat ammattilaisen tekemiä, selkeästi kirjoitettuja. Mutta toisinaan ne kertovat asioista, joilla ei tunnu olevan kovin paljon tekemistä niiden asioiden kanssa joiden pariin olen luullut joutuneeni.

Esimerkki. Olin muutama päivä sitten tiedotustilaisuudessa. Tilaisuutta edelsi saamani tiedote. Siinä kerrottiin, että po. tilaisuus on, mutta ei varsinaisesti sitä, mitä tilaisuudessa tehdään. Kun nyt ajattelen asiaa ymmärrän - hitaasti - että tiedottaja itse tiesi hyvin, mistä on kyse ja oletti muidenkin tietävän. Ehkä hän sen takia jätti myös yhteystietonsa pois tiedotteesta, ettei kukaan kysele.

Olin siis infossa vaikka en tiennyt, miksi. Lähtiessäni en ollut juuri viisaampi. Tunsin itseni kovin tyhmäksi. Hävetti.

Kyllä minä siitä jutun kirjoitin, siitä asiasta. Vähäisellä ymmärryksellä.

En ole koskaan halunnut tiedottajaksi. En pystyisi nukkumaan, pelkäisin yökaudet, etten kykene kertomaan oikeita tietoja. Tiedottajaan pitää voida luottaa.

Luovien kirjoittajien ei varmaan pitäisi ryhtyä tiedottajiksi. Se työ sopinee enemmän kirjanpitäjäihmisille, tarkoille ja säntillisille. Tiedotteisiin ei kaivata kielikuvia.

Mutta mitä tehdään tyhmyyden kanssa?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kallas-elämäkerta on luettu

Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.

Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.

En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.

Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.

Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.

Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.

Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.

Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kallas-asioilla taas kerran

Olin eilen - sain olla! - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa todistamassa Aino Kallaksen elämäkerran julkaisua. FT Silja Vuorikuru on saanut monen vuoden työn valmiiksi ja yksi kappale tuota arvokasta teosta on nyt minun sängylläni odottamassa, että pääsen kohta jatkamaan siitä, mihin eilen jäin.

Aino Kallaksesta, hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu paljon ja olen lukenut sen kaiken monta kertaa. Tuntuu tosi hienolta että nyt on jotain uutta luettavaa, olkoonkin, että tapahtumat ovat suurelta osin tuttuja.


Kuvassa Vuorikuru kirjoittaa omistuskirjoitusta minun kirjaani. SKS:n sali oli muuten ihan täynnä, vaikka kuvasta ehkä saa sen käsityksen, ettei ollut.

Luin kirjaa koko junamatkan Helsingistä Turkuun, vaikka se tuntui vähän tuhlaukselta. Kun saa jotain hartaasti odotettua vihdoin käsiinsä, siitä pitäisi nauttia vain hyvin valmistautuneena, kaikessa rauhassa.

En osaa vielä sanoa elämäkerrasta muuta kuin että se on tähän asti mielenkiintoinen ja huolella tehty. Hieno lisä Kallas-kokoelmaan.  

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kädenjälkiä

Oman kirjoittajakurssini viimeinen kokoontuminen oli tänään. Kansalaisopiston kevät on taas sujahtanut tosi nopeasti, vuosi vuodelta nopeammin.

Torstain kurssi - olen siis opettajana siellä - on ainoa säännöllinen asia minun työelämässäni. Olen kiintynyt kurssilaisiini (joo tiedän, ei pitäisi) ja kurssin pitäminen on aina mukavaa. Silti huomaan, että säännöllisesti toistuva mikä tahansa on vähän ahdistavaa. Tykkään enemmän elämästäni kun en tiedä aikataulujani kovin pitkälle eteenpäin.

Olisi silti mukavaa, jos aika tuntuisi olevan hallussa. Ihan liikaa menee aikaa johonkin, josta ei saa mitään, ei henkistä eikä aineellista pääomaa eikä edes iloa. Johonkin kummaan puuhasteluun.

Yhä useammin mietin, miten hienoa olisi aloittaa jokin vaativa työ ja saada se kunnialla päätökseen. Enkä tarkoita nyt kirjan kirjoittamista, vaan jotain muuta. Esimerkiksi ryijyn tekoa. Haluaisin tehdä jonkun julmetun hienon käsityön, jättää näkyvän jäljen siitä, että minä olen ollut täällä.

Kumpi on helpompaa, kirjoittaa kirja vai tehdä ryijy?

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hankalat haastateltavat

Nuorena toimittajanalkuna päätin, etten ikinä tule ylimieliseksi ja ilkeäksi. Tämä johtui siitä, että törmäsin muutamiin kovasti arvonsa tunteviin vanhempiin naistoimittajiin, jotka tietysti suhtautuivat minuun kuin olisin hupaisa ja mennen tullen ylikäveltävä pikku anekdootti heidän suurenmoisessa elämässään. Jos sitäkään.

Nyt voin sanoa, että olen pysynyt päätöksessäni. En ole ylimielinen enkä ilkeä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut ihmiset minua joskus ärsyttäisi oikein raskaimman jälkeen. Jotkut haastateltavat ovat kerta kaikkiaan hankalia.

Ehkä 98 prosentissa jutuntekoja kaikki menee hyvin, kaikille jää hyvä mieli.

Sitten ovat ne loput.

Ne, jotka tahtovat "oikovedoksia" ja kuvittelevat, että heillä on oikeus kirjoittaa juttu uudestaan otsikkoa myöten. Pahimpia ovat ne, jotka luulevat olevansa armoitettuja kirjoittajia ja "korjaavat" kieliasua päin persettä.

Ne, jotka tahtovat nähdä myös valokuvat ja kuvittelevat, että heillä on oikeus päättää, mitkä kuvat jutun yhteyteen laitetaan.

Haastateltavat, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja ja asian vierestä. Raskasta porukkaa.

Haastateltavien puolisot, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja, eivätkä anna haastateltavan itsensä sanoa mitään. Olen törmännyt näihin neljänkymmenen vuoden aikana vain kolme kertaa, mutta en unohda tapauksia ikinä. On äärimmäisen piinallista nähdä, miten se, jota olen tullut haastattelemaan, häpeää ja kiemurtelee, kiristelee hampaitaan ja punoittaa kun se, jota ei ole tultu haastattelemaan mutta joka siitä huolimatta on kaiken aikaa suuna päänä, selostaa toisen asioita kuin omiaan. Kaksi näistä kammotuksista oli naisia, yksi mies. Säälin heidän puolisoitaan.

Mustasukkaiset naiset. Ihan totta. Joskus olen aistinut heti, kun tulen haastattelupaikan pihalle, että siellä hallitsee nainen, joka ei päästä ketään reviirilleen. Se, että olen tullut haastattelemaan naisen miestä jostain asiallisesta asiasta, ei auta. Nainen vihaa minua heti. Tämä on johtanut jopa siihen, että juttu on jäänyt julkaisematta. Onneksi tämä on hyvin harvinaista. Ja sekin on sanottava, että kaikista niistä miehistä, tuhansista, joita olen haastatellut, voisin kuvitella jotain muuta kuin haastateltavan vain - ööh - voinko yhdestäkään? En ainakaan niistä ukkeleista, joita niin verenhimoisella kiihkolla on vartioitu.

Kaksimielisten juttujen kertojat. Hohhoijaa.

Kaikenlaista on nähty. Kerran olin haastattelemassa yhtä autokauppiasta hänen kotonaan ja minulla oli harjoittelijakin mukana. Mies oli ihan kauhean kova puhumaan. Kovin ystävällinen hän silti oli kuten nämä puheripuliset usein ovat, esitteli minulle kotiaan ja taidekokoelmiaan. Vaimo kattoi kahvit ja päädyimme lopulta jopa juomaan sitä. Mies puhui ja puhui ja halusi lopulta näyttää valokuvia. Hän kantoi pöytään kenkälaatikollisen kuvia ja ryhtyi esittelemään niitä seikkaperäisten selostusten kera. Lomakuvia pääasiassa. Monissa kuvissa mies poseerasi nuorten naisten kanssa kaulakkain ja piteli naisten rinnoista kiinni. Me nyökkäilimme kuville, vaimokin siinä edelleen istui vaikka ei näköjään ollut päässyt matkoille mukaan. Millään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa minkä vuoksi minä olin paikalla.

Miksi nämä juuri nyt tulivat mieleeni? Varmaan sen takia, että olen kuluneella viikolla ollut lievästi ärsyyntynyt kun minun kykyäni ymmärtää ja kirjoittaa on selvästi kyseenalaistettu. Olin nimittäin muutama päivä sitten tekemässä juttua eräästä luontoon ja metsästykseen liittyvästä asiasta ja haastattelin pitkän linjan jämäkkää asiantuntijaa. Lähetin jutun nähtäväksi sähköpostilla, kuten tapani on ja kuten sovimme.

Asiantuntija soitti parin päivän päästä ja ilmoitti, että hän haluaa käydä jutun erittäin tarkasti läpi minun kanssani, ihan siis silmätysten eikä sähköpostilla. En voinut suostua siihen ja niinpä asiantuntija lupasi perehtyä sähköpostiinsa kun ehtii. Pari päivää sen jälkeen hän soitti uudestaan vain kertoakseen, ettei ole ehtinyt avata sähköpostiaan mutta koska juttu on äärimmäisen tärkeä, se on käytävä todella huolellisesti läpi. Jäin taas odottamaan (totta puhuen ajattelin, ettei hän osaa käyttää sähköpostia).
Tänään mies soitti ja kertoi vihdoin lukeneensa jutun. Siinä ei ollut mitään korjattavaa. Hän kysyi, olenko ollut paljonkin ko. asioiden kanssa tekemisissä kun osasin kirjoittaa niin hyvin. Sanoin, etten ole, mutta olen minä muutaman jutun joskus tehnyt.

Ei tämä nyt ollut kauhean paha, mutta silti ärsytti. Nainenkin voi osata kirjoittaa jutun mistä tahansa vaikka olisikin vaalea ja sinisilmäinen.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Freelancer syö eväitä

Siivosin auton tänään pitkästä aikaa. Pieni Rouge Lucifer oli surkeassa kunnossa jo pitemmän aikaa eikä todellakaan vastannut sitä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että auto on ollut naisen omistuksessa. Tai siis ainakin kuvittelen, että sillä tarkoitetaan erityistä siisteyttä tai sellaista.

Ajan töiden perässä välillä aika pitkiä matkoja. Nykyään minulle on tullut tavaksi pitää mukana juomapulloa ja mielellään myös jotain syötävää. Tämä on ihan viime vuosien ilmiö, aikaisemmin ei tullut edes mieleen, että reissuun pitäisi ottaa muuta kuin kameralaukku ja lehtiö,

Muutos näkyy vyötäröllä, mutta se on toinen juttu.

Auton lattialla oli vaikka mitä. Olen erikoisen mieltynyt juustoriisikakkuihin ja niistä tulee kamalasti murusia. Yhden kuplajuomapullon onnistuin sihauttamaan päälleni ja pitkin penkkejä. Tyhjiä pulloja ja käärepapereita kertyy.

Tällaisessa työssä on vaikea syödä terveellisesti tai säännöllisesti. Nytkin auton hansikaslokerossa on vajaa paketti tavallisia riisikakkuja. Ostin ne, kun kaupassa ei ollut muita. Puisevaa syötävää, ihan kuin pahvia nakertaisi. Siksipä niitä siellä hansikaslokerossa vielä onkin.

Autoa siivotessa voi tehdä löytöjä. Minä löysin tänään varoituskolmion ja vararenkaan - olenkin ihmetellyt, missä se mahtaa olla.

Kirjoittamisesta ei ole mitään kerrottavaa. Eikä oikein mistään. Välillä tekisi mieli pistää lappu luukulle, mutta sitten ajattelen, että haluan pitää tätä blogia ainakin siihen asti kun saan yliopistosta todistuksen suoritetusta tutkinnosta. Sitä vartenhan olen tätä kirjoittanut, kertonut tästä matkasta. Toinen juttu on seurata loppuun asti mitä kirjojen käsikirjoituksille tapahtuu. Molemmat ovat vielä yhdellä kustantajalla, ovat olleet jo reilusti yli vuoden.

Olisi hauska tietää, mitä opiskelukavereiden käsikirjoituksille kuuluu. Ovatko he jo saaneet ne valmiiksi? Tiedän, että jotkut samaan aikaan genreenharjaantumiskurssilla olleet kirjoittivat romaania.

Etäopiskelun ikävä puoli on se, ettei opi yhtään tuntemaan niitä, jotka ovat samoilla kursseilla ja joita ei koskaan näe.